Sensuuriteollisen kompleksin toimijoiden top 50 – johdanto & kooste

Tämä artikkeli toimii suomenkielisenä johdantona, esittelynä ja tiivistelmänä Twitter Files -journalistien laatimalle ’Report on the Censorship-Industrial Complex: The Top 50 Organizations to Know’ -jättiartikkelille. Artikkeli esittelee sensuuriteollisen kompleksin 50 keskeisintä toimijaa.

Lähde (Illustration by mrmooremedia.com)

Yhtymäkohdat Eisenhowerin lanseeraamaan sotateolliseen kompleksiin

Yhdessä nämä ryhmät ovat nopeasti saavuttamassa sen, mitä Eisenhower pelkäsi: sitä, että ”tasapaino” lakien vapauttamisen demokraattisen tarpeen ja instituutioiden ja sotilaallisen valmistautumisen edellyttämän varovaisuuden väliltä hävitettäisiin. Demokraattinen yhteiskunta edellyttää vapaata keskustelua; erimielisyyden ja älyllisen jännitteen ruokkimista, mutta sen sijaan alla olevat ryhmät etsivät ”yhteistä sanastoa” hybriditaistelukentällä käytettäväksi. Ne ehdottavat, että ne myös toimisivat itse tuon ”sanaston” vartijoina, mikä kuulostaa hyvin samalta kuin Iken [pres. Eisenhowerin lempinimi] vuonna 1961 hahmottelema skenaario, jossa hän varoitti siitä, että ”julkisesta politiikasta itsestään voisi tulla tieteellisen ja teknologisen eliitin vanki”.

(OTE TÄSSÄ KÄSITELTÄVÄSTÄ ARTIKKELISTA)

Taibbi ja useat muut Twitter Files -journalistit ovat useaan otteeseen systeemistä narratiivikontrollia käsitellessään nostaneet esille presidentti Dwight Eisenhowerin tunnetun jäähyväispuheen, joka sisälsi varoituksen ’sotateollisesta kompleksista’. Termi on myös Michael Schellenbergerin lanseeraaman ’sensuuriteollisen kompleksi’ -käsitteen taustalla. Mikä sitten tekee kompleksi- ajatusmallista niin osuvan ja mitkä ovat sen ”sotateollisen” ja ”sensuuriteollisen” ilmentymien yhtymäkohdat?

Ei- psykologisessa yhteydessä kompleksilla viitataan yleensä moninaisista osista koostuvaan kokonaisuuteen, jonkinlaiseen yhteen kietoutuneiden osasten sikermään. Lisäksi englanninkielisenä termillä ilmaistaan lisäksi myös monimutkaisuutta. Nämä kaikki varmasti tulevat tässä tapauksessa kysymykseen. Näen itse presidentti Eisenhowerin pyrkineen puheessaan sotateollisesta kompleksista hahmottelemaan mm. niitä olosuhteita ja syitä, sitä toimintalogiikkaa ja niitä verukkeita sekä niitä mahdollisia joita kyseiseen skenaarioon sisältyisi. Itse kiteyttäisin tuon kokonaisuuden yksinkertaistettuna seuraavasti:

Maalataan suuri kollektiivinen uhkakuva, joka vaatii poikkeuksellisia keinoja. Ajatellaan, että olosuhteiden pakosta yhteiskuntasopimusta ja demokratiaa on tarvittaessa kierrettävä yhteisen hyvän nimissä. Ajatus taloudellisten intressien väistämättä aiheuttamista eturistiriidoista sivuutetaan ”synergiaan” ja muunlaisiin hyötynäkökulmiin nojaten. Kaiken tuon verukkeena ja perusteluna toimii yleinen etu, kansallinen turvallisuus, yhteiskunnallinen vakaus jne. – poikkeustilanteella pyhitetään sitten yksilönvapauksiin, demokratiaan ja läpinäkyvyyteen kohdistettavat loukkaukset. Seurauksena tästä saatetaan luoda kokonaisuus, joka ei ole kenellekään tilivelvollinen ja joka on vapaa ajamaan omia etujaan estoitta.

Noin pelkistettynä tuo kompleksin toimintamalli auttaa ehkä näkemään yhtymäkohtia näiden kahden ilmiön – sotateollisen ja sensuuriteollisen kompleksin välillä. Moni varmasti ajattelee kuitenkin, että ”mutta hei; kovat tilanteet vaativat kovia keinoja ja suoraviivaisia ratkaisuja..” Yhtä lailla kuitenkin, on myös suuri joukko ihmisiä, jotka pyrkivät tarkastelemaan tällaisten kehityskulkujen kokonais- ja kerrannaisvaikutuksia – on asetettava vaakakuppiin myös yhteiskunnalliset hyödyt ja haitat, etenkin pitkällä aikavälillä. Keskeisessä roolissa ovat erityisesti ne eri tavat, joilla pyritään aina varmistamaan, että vallan kolmijako ja vallan tasapaino saadaan säilytettyä. Näitä ovat erilaiset keinot, joilla pyritään varmistamaan mm. laillisuus ja läpinäkyvyys.

Tässä pääsemmekin mielestäni Eisenhowerin pahaenteisen varoituksen ydinasiaan: meidän on syytä tiedostaa, että kehittäessämme instituutioita ja erilaisia vastauksia samalla, kun toimimme poikkeusoloissa ja sääntöjä oikoen, saatamme tulla luoneeksi jonkinlaisen kokonaisuuden; kompleksin, josta tulee tavallaan täysin autonominen ja ajan kuluessa yhä enemmän julkisesta mielipiteestä taikka demokraattisista prosesseista täysin riippumaton. Siinä vaiheessa, kun ne tahot, joiden vastuulla olisi valvoa laillisuutta ja ne, joiden tehtävänä olisi varmistaa läpinäkyvyys, imaistaan mukaan kompleksiin, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Sitten, kun vielä asiantuntijoidenkin rooli saadaan vinoutettua, on tilanne tavallisten kansalaisten näkökulmasta jo jokseenkin ongelmallinen. Etenkin Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä ja -kulttuurissa, jossa lobbaus on osa järjestelmää, ongelma muodostuu itseään ruokkivaksi:

kompleksi tai klikki saa valtaa -> valta tuo lisää voittoa -> voitot mahdollistavat suuremman lobbauksen -> suurempi lobbaus mahdollistaa suotuisammat poliittiset raamit (lait & valvonta & valtuudet) -> suotuisammat poliittiset raamit mahdollistavat vallan kasvattamisen -> kasavanut valta- asema mahdollistaa suuremmat voitot –>…

Sensuuriteollinen kompleksi on kuitenkin jalostanut toimintamallin aivan uudelle tasolle: olemme nyt jo vuosia käytännössä olleet tilanteessa, jossa tarinan yhtä puolta ajava toimijoiden klikki on onnistunut asettamaan itsensä lähes KOKO julkisen diskurssin tuomarin, sääntelijän ja tarkistajan rooliin (eli luomaan sensuuriteollisen kompleksin).

Useimmat ovat varmasti saattaneet huomata tuon tosiasian vaikutukset omassa arjessaan. Avartavimpana esimerkkinä itselleni ovat olleet sellaiset ihmiset, jotka ehkä toisaalta tunnen verrattain hyvin, mutta jotka toisaalta ovat olleet aina poliittisesti täysin passiivisia ja epäkiinnostuneita. Kuitenkin nyt yhtäkkiä – kuin tyhjästä – heillä saattaakin olla jopa aggressiivisesti yhdelle (keskusnarratiivin) kannalle kallistuneet poliittiset näkemykset (esimerkkinä laajalle levinnyt, kaiken politiikassa ei riittävän vasemmalla olevan demonisointi).

Kun sotateollisen kompleksin kritisointi on yleensä leimattu ”uhaksi kansallista turvallisuutta kohtaan” ja ”vihollisen tukemiseksi”, myös sensuurikoneisto vetoaa turvallisuuteen ja korostaa uhkia. Racket Newsin artikkeli toteaakin, että nykypäivänä esimerkiksi kaikenlainen vähänkään vakavampi kritiikki ajettua keskusnarratiivia kohtaan leimataan ”ulkomaisten toimijoiden toimeenpanemaksi hyökkäykseksi hybridi- sodankäynnissä” – sensuuri on tässä narratiivissa vain tapa puolustautua ja suojata kansalaisia.

Kielellä onkin tässä kehystyksessä kaiken kaikkiaan hyvin keskeinen merkitys. Mielenkiintoista on myös se, että monet termeistä on lanseerattu julkisempaan käyttöön vasta viime vuosina. Esimerkiksi termit mis-, dis- ja malinformaatio esiteltiin yleisölle First Draft- järjestön johtajan Claire Wardlen toimesta. First Draft on Racket Newsin koostaman disinformaation vastaisten toimijoiden top 50 kokelman ensimmäinen esiteltävä toimija ja esimerkiksi Trusted News Initiative -uutiskartellin ainut akateeminen/ voittoa tavoittelematon jäsen. Uusista käsitteistä ei ole pulaa muutenkaan. Mitä esimerkiksi on paljon markkinoitu disinformaatio- resilienssi tai -kestävyys oikeasti ja käytännössä? Artikkelissa kirjoitetaan:

Disinformaation vastaiset ryhmät puhuvat loputtomasti siitä, että on kehitettävä ”vastustuskykyä” disinformaatiota vastaan (mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että yleisö kuulee vain hyväksyttyjä tarinoita niin usein, että kaikki muu tuntuu jopa pelottavalta tai vastenmieliseltä). Lisäksi yleisöä koulutetaan samalla kyseenalaistamaan tarkistusten ja tasapainon tarpeen lisäksi myös ajatus kilpailusta [erilaisten näkemysten välillä].

Kilpailevien näkemysten tasapainottavan vaikutuksen sijasta nämä tässä artikkelissa käsitellyt ryhmät ovatkin peräänkuuluttaneet ”yhteisten pyrkimysten” ajatusta (shared endeavour), jossa keskeisenä tavoitteena on yhtenevä narratiivi. Tällaisessa toimintamallissa toimijoiden väliset erimielisyydet ja debatti hoidettaisiin kulissien takana, mutta yleisölle esitettäisiin narratiivien kannalta yhtenäinen rintama ja yhtenevä tarina kaikkien suusta.

Racket Newsin ”top50”- artikkelin tarkoitus?

Mikä sitten on tämän Racket Newsin ja Twitter Files -journalistien julkaiseman mammuttiartikkelin tarkoitus? Artikkelin kirjoittajat toteavat seuraavaa:

”Top 50 -lista” on tarkoitettu apuvälineeksi sellaisille toimittajille ja tutkijoille, jotka ovat aloittamassa matkaansa ymmärtääkseen ”sensuuriteollisen kompleksin” laajuuden ja kunnianhimon. Se on kirjoitettu aikakauslehti- tyyppiseksi, ja siinä pyritään vastaamaan peruskysymyksiin liittyen rahoitukseen, organisaatiotyyppeihin, historiaan ja erityisesti menetelmiin ..”

Artikkeli esittelee keskeisimmät toimijat erikseen

Racket Newsin artikkeli on koostanut jokaisesta ”anti- disinformaatio -top50 -toimijasta” lyhyen tietopaketin. Alla esimerkkinä käännös yhden nyt NATO:n myötä suomalaisillekin entistä relevantimman toimijan esittelystä. Vastaavia esittelyjä artikkelissa on siis 50.

Esimerkki: yhden toimijan esittely

Digital Forensic Research Lab (DFRLabs) of the Atlantic Council

[Atlantin neuvoston digitaalinen rikostekninen laboratorio]

Linkki: https://www.atlanticcouncil.org/programs/digital-forensic-research-lab/

Tyyppi:

Atlantic Councilin erittäin vaikutusvaltaisen, runsaskätisesti rahoitetun, Natoon kytköksissä olevan ajatushautomon julkisivuna toimiva disinformaatiotutkimusyksikkö.

Ehkä luittekin organisaatiosta silloin, kun toukokuussa 2018 Facebook ilmoitti ”uudesta vaalikumppanuudesta Atlantic Councilin kanssa”, minkä tarkoituksena oli Facebookin omin sanoin ”estää palvelumme väärinkäyttö vaalien aikana”. Ilmoituksen teki entinen republikaanien kansallisen senaatin komitean digitaaliasiain päästrategi Katie Harbath, viikkoja sen jälkeen, kun senaatissa oli järjestetty kiistanalainen kuulemistilaisuus, jossa Mark Zuckerberg vastasi kysymyksiin Facebookissa ilmenneestä ”tietojen väärinkäytöstä”. Atlantic Councilin DFRLabs-ryhmään kuuluivat tuolloin muun muassa Eliot Higgins (Bellingcatista) ja Ben Nimmo, Graphikan tuleva tutkimusjohtaja. Tästä tuli käänteentekevä hetki, sillä pian sen jälkeen Facebook ilmoitti poistavansa useita tilejä, joita syytettiin ”koordinoidusta epäaidosta toiminnasta”, mukaan lukien sellaiset pienet indie- sivustot, kuten Anti-Media, End The War on Drugs, ’Murica Today, Reverb ja Anonymous News, ja siten se samalla aloitti tilien joukkopoistamisten aikakauden.

DFRLab oli keskeinen kumppani Stanfordin ”Election Integrity Partnership” -hankkeessa ja ”Virality Project” -hankkeessa. Atlantic Council järjestää myös vuosittaisen eliittiä edustavan 360/Open Summit -huippukokouksen, jonka vuoden 2018 disinformaatioteemainen tapahtuma sisälsi myös yksityisen Vanguard-25-foorumin, johon osallistuivat Madeleine Albright, Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt, Münchenin turvallisuuskonferenssin johtaja, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja Maria Ressa, Edelman (maailman suurin PR-yritys), Facebook, Twitter, Microsoft, Bellingcat, Graphika ja muut.

Mitä tiedämme rahoituksesta:

”DFRLab on saanut apurahoja ulkoministeriön Global Engagement Centeriltä, jolla tuetaan yksinomaan kansainvälisesti suuntautunutta ohjelmatyötä”, DFRLabin Graham Brookie kertoi Racketille. että Atlantic Council saa rahoitusta Yhdysvaltain armeijalta ja laivastolta, Blackstonelta, Raytheonilta, Lockheedilta, Naton STRATCOM-osaamiskeskukselta ja lukuisilta muilta sotilaallisilta, diplomaattisilta ja finanssialan tahoilta.

Mitä he tekevät/mitä he myyvät:

Pitkäaikaisraportteja, listojen laatimista, konferenssien isännöintiä, toimittajaystävällisiä widgettejä (esim. ”Foreign Election Interference Tracker”, ”Minsk Monitor”).

Ominaispiirteet/maailmankatsomus – lainaus:

’Liittyen koronaviruksen alkuperää koskeviin huhuihin ja erityisesti siihen ”disinformaatioon”, jonka mukaan virus olisi saattanut olla peräisin laboratoriosta: ”Näiden [väitteiden] kumulatiivinen vaikutus oli ohjata Yhdysvaltain yleisön huomio pois liittovaltion hallituksen hajanaisesta lähestymistavasta viruksen lieventämiseen ja osoittaa syyllisyys Kiinaan.”’

Kapulakielistä sanahelinää:

Löytyy valtavassa määrin; sivusto paheksuu yleisön haluttomuutta omaksua ja popularisoida nimitystä ”Digital Sherlocks”; [organisaatio] vakuuttaa sen verran usein luottavansa vain ”avoimen lähdekoodin informaatioon”, että sitä alkaa jo epäillä; tukeutuu vahvasti sotilaallisiin (”Narrative Arms Race”) ja lääketieteellisiin (”Infodemic”) metaforiin kuvaillessaan disinformaatiouhkaa.

Esimerkkikaavio:

DFRLabsin analyysi Wuhan- huhuista:

*Lähikuva verkostograafista, jossa analysoidaan yli 400 000 twiittiä, joissa on viitattu COVIDiin liittyviin englanninkielisiin bioase- teemaisiin narratiiveihin. (Lähde: DFRLab)

#TwitterFilesissa:

Organisaatio esiintyy aineistossa tiuhaan. Surullisena esimerkkinä tästä on ”Intia- lista”. Listassa oli 40 000 nimeä, joita epäiltiin ”hindunationalismista”:

Yhteenvetona:

DFRLabs ei ole ainoastaan Global Engagement Centerin rahoittama, puhumattakaan siitä, että myös GEC:n päällikkö Richard Stengel oli alun perin toiminnassa mukana, mutta se käyttää myös huomattavia valtion ja yritysten resursseja GEC:n disinformaation ”ekosysteemiteorian” levittämiseen, jonka mukaan näkemykset, jotka ovat yhteneväisiä ulkomaisten uhkatoimijoiden kanssa, ovat itse osa uhkaa.

Yhteyksiä:

Stanfordin Internet Observatorio, Washingtonin yliopiston ’Center for an Informed Public’, Graphika, Bellingcat ja New Yorkin yliopiston ’Sosiaalisen median ja politiikan keskus’.

**

Lähde

’Report on the Censorship-Industrial Complex: The Top 50 Organizations to Know – The citizen’s starter kit to understanding the new global information cartel’ | Racket News / SUSAN SCHMIDT, ANDREW LOWENTHAL, TOM WYATT, TECHNO FOG, AND 4 OTHERS