(käännös) - Lääketieteellisen kaasuvalotuksen peruskurssi | Midwestern Doctor
kuinka lääketiede instituutiona peittää vaarallisen työkalupakkinsa väistämättömät haitat.
Alkuperäinen artikkeli:
Yksi niistä klassisista tavoista, joilla hyväksikäyttäjä hallitsee saalistaan, on manipuloida ympäristöä niin, että hyväksikäytetty henkilö alkaa epäillä omia havaintojaan riippumatta siitä, mitä hänen silmiensä edessä tapahtuu.
Vuonna 1944 valmistuneessa elokuvassa Gaslight tämä onnistui siten, että roistomainen aviomies (Charles Boyer) sääti kaasukäyttöisten valojen kaasumäärää (saaden ne välkkymään) ja kielsi samalla henkisesti pahoinpidellylle vaimolleen (Ingrid Bergman), että mitään muutosta oli tapahtunut. Termi gaslighting [kaasuvalotus] on peräisin tästä klassikkoelokuvasta.
Nykyaikana tämä onnistuu siten, että kaikki lääkärit toistavat samaa sanomaa, jonka mukaan potilaan vammalla ei ole mitään tekemistä lääkkeen (tai muun lääketieteellisen toimenpiteen) kanssa. Yleisimmin sen sijaan väitetään, että potilaan oireet johtuvat potilaalla jo olevista psykiatrisista ongelmista (esim. ahdistuneisuudesta) – ongelmista, joita hoidetaan lääkkeillä ja jotka usein aiheuttavat lisäongelmia.
Ennen kuin jatkamme pidemmälle, haluan korostaa, miten kurjaa tuollaisen kokeminen on loukkaantuneen potilaan näkökulmasta. Kuvittele, miltä itsestäsi tuntuisi, jos maailma, jonka olit aiemmin tuntenut, romahtaisi ympärilläsi (lääketieteellisen vahingon/vamman vuoksi) ja jokainen ihminen, johon luotit (mukaan lukien ystäväsi ja perheesi, jotka taipuen ”asiantuntijoiden” tuomioon) kertoisi sinulle, että kaikki on päässäsi ja että tarvitset vain psykiatrista apua. Tuohan olisi täydellinen resepti siihen, kuinka tulla hulluksi.
Tarkastellaan esimerkiksi Maddie De Garayn viimeaikaisia kokemuksia liittyen Pfizerin keskeiseen rokotekokeeseen – kokeeseen, joita käytettiin perusteluna koronarokotteiden turvallisuudelle nuorten osalta:
Pfizerin tutkimuksessa rokotettiin vain 1 131 lasta, joten yksikin vakava loukkaantuminen olisi tehnyt rokotteesta liian vaarallisen.
Maddien tarina osoittaa, kuinka pitkälle lääketiede on valmis menemään pettääkseen ja kaasuvalottaakseen potilaita, jotka uhkaavat sen omaa narratiivia. Emme ehkä koskaan saa tietää, keiden muiden tapaukset lakaistiin maton alle.
LÄÄKÄRI PIERRE KORY
Huomautus: Tämä on leikattu Highwiren jaksosta 280, jota lyhennettiin (esim. suuri osa siitä, mitä hän joutui läpikäymään sairaalassa, leikattiin pois), jotta hänen tarinansa saavuttaisi laajemman yleisön.
Vaikka Maddien kokemus oli kauhea, se ei valitettavasti ollut ainoa laatuaan, ja monilla muillakin oli samanlaisia kokemuksia koronarokotetutkimuksissa. Samoin olen kuullut monia samanlaisia tarinoita muilta ihmisiltä, joille terveydenhuoltojärjestelmä on aiheuttanut vahinkoa.
Lääkkeet ovat luonnostaan myrkyllisiä. Esimerkkinä vaikka se, että useimmat lääkkeet toimivat estämällä entsyymejä (jotka ovat elintärkeitä elämälle) ja koska ihmiselimistön osat ovat niin tiiviissä keskinäisessä yhteydessä, tällainen estäminen aiheuttaa väistämättä monenlaisia tahattomia seurauksia.
Vastaavasti useimmat rokotukset toimivat siten, että immuunijärjestelmä (usein vasteen provosoivien myrkkyjen avulla) saa aikaan luonnottoman ja kapea- alaisen vasteen kohdeaineelle.
Tällaisen immuunivasteen syntyminen aiheuttaa valitettavasti usein myös immuunijärjestelmän säätelyhäiriöitä, sillä tällainen provokaatio voi aiheuttaa sen, että immuunijärjestelmä ohjautuu pois niiden asioiden (esim. mikrobien tai syöpien) torjunnasta, joihin sen pitäisi keskittyä, ja samalla se saa aikaan tilanteen, jossa immuunijärjestelmä hyökkää elimistön omaa kudosta vastaan.
Koska myrkyllisyys on aina ollut luontainen osa allopaattista (länsimaista) lääketiedettä, ammattikunta on vähitellen kehitellyt pelikirjan, jonka avulla se voi estää aiheutuvia väistämättömiä lääketieteellisiä vammoja sabotoimasta sen liiketoimintaa. Tämä on toteutettu pääasiassa tekemällä seuraavaa:
Kertomalla potilaille, että heidän kokemiaan haittavaikutuksia ei joko esiinny tai ne eivät liity myrkylliseen lääkkeeseen.
Kehittämällä monimutkainen tieteellinen koneisto, joka tarjoaa sellaisia todisteita, jotka kumoavat näiden haittojen ja markkinoilla olevien lääkkeiden välisen yhteyden, ja samalla koulutetaan väestöä luottamaan tieteelliseen konsensukseen sen sijaan, että se luottaisi omiin havaintoihinsa.
Tekemällä sellaisista kilpailevista hoitomuodoista, joilla ei ole samanlaista myrkyllisyyttä, laittomia. Tämä taas tekee olemassa olevan lääketieteellisen monopolin ainoaksi vaihtoehdoksi myrkyllisen lääkemuodon (samalla tavoin voidaan miettiä sitä, kuinka allopaattista lääketiedettä pidetään aina parhaana hoitomuotona, jota vasten kaikkia muita lähestymistapoja on sitten arvioitava).
Tämän vuoksi allopaattisessa lääketieteessä on oppi, jonka mukaan jokaisella hoidolla on riskinsä ja hoitomuodot valitaan, koska niiden hyödyt ovat suuremmat kuin riskit (päinvastoin kuin jos vain tutkittaisiin sellaisia lääketieteen haaroja, joihin ei liity riskejä).
Kaikki tämä puolestaan johtaa traagiseen ilmiöön, joka tunnetaan nimellä lääketieteellinen kaasuvalotus, tai kuten jotkut sanovat: ”Allopaattinen lääketiede kaasuvalottaa hengiltä.”
Miksi lääkärit eivät diagnosoi lääkevahinkoja?
Olen löytänyt lukuisia dokumentoituja esimerkkejä lääketieteellisestä kaasuvalottamisesta aina 1700-luvun loppupuolelle saakka, ja jokaisessa tapauksessa yleensä vain vähemmistö lääkärikunnasta oli halukas myöntämään, että ilmenneet vammat saattoivat liittyä heidän lääkkeisiinsä.
Toisaalta taas tapaan harvoin lääkäreitä, joita pidän aidosti pahoina; päinvastoin, useimmat ovat yleensä huomattavan älykkäitä ja hyvää tarkoittavia henkilöitä, jotka haluavat aidosti potilaidensa parasta.
Tässä vaiheessa uskon, että lääketieteellinen kaasuvalottaminen on luonnollinen seuraus koulutuksestamme. Koska allopaattisen lääketieteen terapeuttinen hoitotyökalupakki on varsin rajallinen, useimmat lääkärit eivät voi harjoittaa ammattiaan antamatta potilailleen vaarallisia lääkkeitä, ja näin ollen heidän on minäkuvansa vuoksi uskottava täysin lääkkeisiinsä (tätä aihetta käsiteltiin tarkemmin täällä).
Lääkäriksi ryhtymiseen liittyy valtava henkilökohtainen panostus, ja alalle lähteneen on äärimmäisen vaikeaa tunnustaa, että suuri osa siitä, mitä hän on oppinut, on erittäin kyseenalaista.
Vastaavasti yksikään hyvää tarkoittava lääkäri ei halua vahingoittaa potilastaan, ja koska näin kuitenkin usein tapahtuu, refleksiivinen psykologinen selviytymismekanismi on kiistää jokaisen ilmenneen vahingon mahdollisuus (jota käsitellään tarkemmin tässä).
Tämä valkeni minulle ensimmäisen kerran lääketieteen opintojeni alussa, kun eräs professorimme sisällytti luentoonsa vuodatuksen rokotevastaisia vastaan ja lopetti väitteensä lauseeseen: ”… ja ajatelkaapa sitä. Luuletteko todella, että lastenlääkärit rokottaisivat potilaitaan, jos he ajattelisivat rokotteiden voivan vahingoittaa heitä?”
Vaikka allopaattisen lääketieteen aiheuttamien haittojen laajalle levinnyt kieltäminen selittääkin todennäköisesti osan ammattikuntani taipumuksesta kaasuvalottamiseen, en usko sen olevan ensisijaisen ongelman. Sen sijaan uskon, että tuo on seurausta lääkäreiden saamasta koulutuksesta, joka tekee heidät kyvyttömiksi tunnistaa lääketieteen aiheuttamia vammoja.
Lääketieteellisen sokeuden alkuperä
Koska ihmiskeho on valtavan monimutkainen, ihmisillä on kaikkina aikakausina huomattavia vaikeuksia pysyä mukana siinä kaikessa, mitä heidän sisällään tapahtuu. Useimmissa lääketieteellisissä järjestelmissä tähän haasteeseen vastataan luomalla diagnostisia malleja, jotka yksinkertaistavat kussakin potilaassa esiintyvän valtavan monimutkaisuuden tiettyihin avainasioihin, joihin sitten on keskityttävä, jotta potilaan hyvinvointiin voitaisiin vaikuttaa myönteisesti.
Tämän lähestymistavan haittapuolena on se, että jokaisessa potilaassa on aina asioita, jotka jäävät arvioinnissa käytettävän diagnostisen mallin ulkopuolelle. Kun näin tapahtuu, näitä asioita ei ymmärrettävästi tunnisteta (paitsi jos lääkäri kykenee luonnostaan havaitsemaan monimutkaisuuden, joka ylittää hänen diagnostisen mallinsa rajoitukset – saavutus, johon suurin osa väestöstä ei kykene).
Allopaattisessa lääketieteessä meille opetetaan diagnostinen malli, joka on erinomainen monien asioiden tunnistamiseen (erityisesti sellaisten asioiden, jotka puoltavat lääkkeiden määräämistä). Toisaalta mallimme jättää huomiotta monia muita terveyden ja hyvinvoinnin kannalta kriittisiä asioita.
Esimerkiksi suuri osa lääketieteestä opetetaan siten, että opettelemme ulkoa sarjan luetteloita, jotka liitetään lineaarisiin algoritmeihin. Koska tämä edellyttää monien monimutkaisten aiheiden jakamista binääriseen ”kyllä” tai ”ei” -luokitteluun, monet tärkeät asiat, jotka ovat näiden kahden polariteetin välissä, katoavat prosessissa.
Tämä on helpointa havainnollistaa hermoston avulla (mutta ongelma ei suinkaan koske vain sitä). Kun hermostoa arvioidaan, yksi asia, joka meille kaikille opetetaan, on tarkistaa nopeasti, toimivatko kaksitoista kallohermoa normaalisti (esim. pystytkö nielemään, hymyilemään tai seuraamaan sormea silmilläsi).
Monesti vaikka kallohermot ovat ”yleisesti ottaen normaalissa kunnossa”, niiden viestinnässä on vaikeuksia (esim. jossain vaiheessa liikekaarta silmien liikkuessa sivulta toiselle ne hyppivät sen sijaan, että ne liikkuisivat tasaisesti). Näillä ”vähäisillä” häiriöillä on usein merkittävä vaikutus potilaan elämänlaatuun, mutta useimmissa tapauksissa (paitsi kokeneiden neurologien tai neurokirurgien arvioidessa) näiden hermojen toiminta todetaan normaaliksi ja jätetään huomiotta.
Yksi yleisimmistä rokotevamman merkeistä on hienovarainen kallohermon toimintahäiriö (jota käsitellään tarkemmin täällä). Vaikka näitä etsimään oppineelle nämä on hyvin helppo tunnistaa, tällainen koulutus ei kuulu allopaattiseen lääketieteeseen, ja sen seurauksena useimmat lääkärit eivät yksinkertaisesti kykene havaitsemaan sitä suurta määrää rokotevammoja, joita heidän ympärillään ilmenee.
Sairauksien yksinkertaistaminen
Kallohermoesimerkki on valitettavasti vain yksi monista alueista, joilla monimutkainen oireiden kirjo ahdetaan ahtaaseen laatikkoon, mikä puolestaan rajaa pois sen mahdollisuuden, että epämukaviin diagnooseihin koskaan päädyttäisiin. Toinen yleinen tapa, jolla tämä laatikointi tapahtuu, on se, että virallista diagnoosia käytetään kieltämään monimutkainen ilmiö ottamatta kantaa siihen, mikä tuo ilmiö itse asiassa on.
Esimerkiksi monet lääketieteessä kuvatut häiriöt ovat yksinkertaisesti latinaksi kirjoitettuja oireita. Dermatiitti tarkoittaa kirjaimellisesti ”ihotulehdusta” ja useimmissa tapauksissa sitä hoidetaan vain yksinkertaisesti voiteella, joka hillitsee tulehdusta.
Sitä vastoin monissa muissa lääketieteellisissä järjestelmissä ihotulehdus tunnustetaan tärkeäksi merkiksi siitä, että kehossa on vialla jotain muuta ja tulehduksen tarkkaan luonteeseen ja sijaintiin keskitytään, jotta voidaan tunnistaa tulehduksen perimmäinen syy ja puuttua siihen (jossain määrin tämä tunnustetaan ihotautien hoidossa, mutta sielläkään sitä ei esiinny missään siinä määrin kuin pitäisi).
Vastaavasti ”migreenipäänsärky”, vaikkei se olekaan aivan suoranaisesti latinaa, kuuluu samanlaiseen kategoriaan. Vaikka monet asiat voivat aiheuttaa migreeniä (esimerkiksi koronarokotteen aiheuttamien vammojen yhteydessä ne ovat hyvin yleisiä), niiden syyhyn keskitytään harvoin, ja sen sijaan tavanomainen lääketieteellinen lähestymistapa on syytää ongelmaan lääkkeitä, kunnes jokin parantaa päänsärkyä (ja valitettavasti monissa tapauksissa mikään ei paranna sitä).
Hoidan usein migreeniä vastaanotollani. Näiden potilaiden kohdalla huomaan kerta toisensa jälkeen, että he ovat jo käyneet lukuisilla lääkäreillä (myös arvostetuilla erikoislääkäreillä). Siitä huolimatta on hyvin harvinaista, että kukaan heidän tapaamistaan lääkäreistä on kyennyt tunnistamaan ne diagnostiset merkit taikka ne heidän sairashistoriansa osatekijät, jotka viittaisivat heidän päänsärkynsä todelliseen perimmäiseen syyhyn, eikä siten ole yllättävää, että heille yksinkertaisesti on määrätty yhä useampia lääkkeitä siinä toivossa, että jokin niistä toimisi.
Iatrogeeni- keskustelun kehystäminen
[*iatrogeeninen = hoidosta johtuva]
Iatrogeneesi on termi, jolla tarkoitetaan mitä tahansa sairautta tai lääketieteellistä komplikaatiota, joka johtuu huonosta reaktiosta lääketieteelliseen hoitoon (esim. leikkauksen tai lääkkeen aiheuttama komplikaatio). Yleinen havaitsemani kuvio on vuosikymmenien ajan ollut se, että ensin kaikki kieltävät tietyn iatrogeenisen komplikaation olemassaolon (esim. väitteellä: ”siitä ei ole todisteita”), mutta sitten kun on lopulta olemassa ylivoimainen näyttö siitä, että komplikaatio on todellinen, se tunnustetaan.
Kun näin sitten tapahtuu, tarina lääkkeen aiheuttamista haitoista muotoillaan uudelleen niin, että ainoastaan tuo myönnetty haitta voi olla riskinä; samalla siihen kuitenkin sisältyy perusolettamus siitä, että mitään muita komplikaatioita ei ole.
Esimerkiksi fluorokinolonit (esim. Cipro) ovat melko myrkyllisiä antibiootteja, jotka voivat aiheuttaa vakavaa haittaa ihmisille ja joita annetaan usein moniin vähäisiin infektioihin (esim. virtsatieinfektioihin). Tällaisissa tapauksissa niiden myrkyllisyys ei yksinkertaisesti ole perusteltua [suhteessa hoidettavaan vaivaan].
Lääketieteellisessä kaikki oppivat, että jänteen repeämä (jotain ainutlaatuista ja vaikeasti ohitettavaa) on eräs näiden lääkkeiden sivuvaikutus, ja tämän seurauksena lääkärit osaavat etsiä sitä arvioidessaan [lääke-]haittoja, mutta toisaalta eivät osaa tunnistaa useimpia muita fluorokinolonien hyvin dokumentoituja komplikaatioita.
Viimeaikainen suosikkiesimerkkini tästä uudelleenkehystämisestä liittyy J&J:n koronarokotteeseen. Operaatio Warp Speedin alussa oletin, että sen tärkeimpänä tavoitteena oli saada mRNA- teknologia markkinoille, koska se ennusti lääketeollisuudelle triljoonien dollarien tuloja tulevaisuudessa (mutta koska siihen liittyi turvallisuusongelmia, mikään muu kuin ”hätätilanne” ei voisi ylittää ihmisillä tehtävän testauksen kynnystä).
Tämän vuoksi ennakoin, että sitten kun rokotteen turvallisuuteen liittyvät huolet ilmaantuisivat, jokin ei-mRNA -koronarokote heitettäisiin bussin alle, jotta mRNA- teknologia saataisiin näyttämään ”turvalliselta”. Näin kävi J&J:n rokotteen kanssa, kun kuusi tapausta, joissa kaikissa rokotteeseen liittyi erittäin epätavallinen verihyytymä, sai FDA:n ja CDC:n keskeyttämään kyseisen rokotteen jakelun 11 päiväksi.
Näin luotiin vaikutelma, että FDA valvoo rokotteiden sivuvaikutuksia tarkasti ja on valmis vetämään rokotteen pois markkinoilta, jopa silloin, jos se aiheuttaa harvinaisen sivuvaikutuksen vain hyvin pienellekin määrälle ihmisiä.
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä mRNA- rokotteet ovat aiheuttaneet paljon enemmän veritulppia kuin J&J:n rokote. Samoin tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että FDA jättää huomiotta loputtoman määrän koronarokotteisiin liittyviä hälytysmerkkejä.
Valitettavasti tämä temppu meni läpi, ja niissä harvoissa tapauksissa, joissa kuulen lääkärin olevan valmis keskustelemaan rokotteiden turvallisuudesta, yksi heidän käyttämistään yleisimmistä argumenteista on se, että jos FDA kerran oli valmis keskeyttämään J&J:n rokotteen käytön väliaikaisesti kuuden veritulpan jälkeen, ei ole mitenkään mahdollista, että mRNA- rokotteiden kohdalla voisi olla olemassa suurempi käsittelemätön ongelma.
Mielenterveydelliset ongelmat ja hoidosta johtuvat vammat
Kuten edellä esitetyistä kohdista käy ilmi, monet tekijät estävät lääkäreitä tunnistamasta lääketieteellisiä vammoja. Kysymys kuuluukin, miten nuo vääjäämättä ilmenevät vammat sitten selitetään?
Kuten voitte ehkä kuvitella, vakiostrategiana on vääntää vauriosta jokin amorfinen diagnoosi, jonka niskoille (allopaattisen lääketieteen sijasta) voidaan langettaa syy hoidon aiheuttamasta haitasta. Samalla diagnoosilla voidaan sitten leimata kaikki, joilla on kyseinen haitta. Tyypillisesti tämä tehdään käyttäen psykiatrisia diagnooseja, mutta viime aikoina myös koronainfektiot on yhtä lailla nostettu tähän rooliin (molempia näistä diagnooseista käytettiin koehenkilöiden kaasuvalottamiseen kyseisten rokotteiden kliinisissä tutkimuksissa).
Varhaisimmat löytämäni viittaukset tällaiseen kaasuvalotukseen löytyvät Freudin ajoilta, jolloin hänen uutta psykoanalyysimalliaan käytettiin selittämään monimutkaisia oireita, joita havaittiin potilailla ja joista lääkäreillä oli muutoin vaikeuksia saada tolkkua. Kuitenkin, kuten kerrotaan yksityiskohtaisesti kirjassa The Age of Autism: Mercury, Medicine, and a Man-Made Epidemic (Elohopea, lääketiede ja ihmisen aiheuttama epidemia), Freudin tapaustutkimusten ulkopuolinen arviointi viittaa siihen, että monien näiden potilaiden ongelmat johtuivat kuitenkin itse asiassa elohopeamyrkytyksestä.
Vaikka elohopea on äärimmäisen myrkyllistä, lääkärikunta käytti sitä vuosisatojen ajan (ja jossain määrin käyttää edelleen). Elohopeamyrkytyksestä kärsiville henkilöille kehittyi usein monenlaisia monimutkaisia sairauksia, joihin kuului neurologisia ja psykiatrisia komplikaatioita (joiden monien muiden sairauksien tapaan katsottiin usein johtuvan ”naisten hysteriasta”).
Freudin näkemys siitä, että nämä komplikaatiot olivat pikemminkin potilaan kuin lääkärin vika (esim. ratkaisemattomien seksuaalisten halujen seurauksena), oli erittäin mieleinen ajatus lääkärikunnalle, ja sen seurauksena siitä tuli peruslinjaus.
Siitä lähtien on järjestelmällisesti jätetty tunnustamatta, että neurologiset vauriot voivat aiheuttaa psykiatrisia oireita. Sen sijaan neurologisia oireita pidetään ennestään olemassa olevan psykologisen sairauden ilmentyminä, joita on hoidettava psykologisella terapialla ja psykiatrisilla lääkkeillä.
Yksi parhaista esimerkeistä tästä on ”toiminnallinen neurologinen häiriö” (FND – Functional Neurological Disorder), jossa tunnustetaan, että aivoissa on jotain vikaa, mutta selityksen puutteessa sen oletetaan johtuvan jo olemassa olevista psykiatrisista ongelmista.
Jos tarkastellaan National Institute of Healthin (NIH) kuvausta FND:stä, huomataan, että edellä oleva kuvaus ei ole liioittelua, ja on erittäin surullista kuulla kokemuksista, joita rokotusvammautuneet potilaat ovat joutuneet läpikäymään, koska juuri FND on yksi yleisimmistä diagnooseista, joita he saavat.
Kun tarkastelen FND- tapauksia (esimerkiksi tapauksia, joille ominaisia ovat kouristukset), häiriön syy voidaan usein löytää, mutta koska neurologit (myös ystäväni) eivät halua ottaa huomioon todellista syytä, sen diagnosoimiseksi tarvittavia testejä ei useinkaan tilata, eivätkä potilasta hoitavat lääkärit edes tiedä niistä.
Jos tarkastellaan Maddien tarinaa, huomataan, että hänelle kävi juuri näin, ja hänen rokotteen aiheuttama pysyvä halvaantumisensa leimattiin psykiatrisesta tilasta johtuvaksi FND:ksi. Tämän kaasuvalotuksen vuoksi Maddie ei saanut asianmukaista hoitoa saadessaan neurologisen reaktion rokotteesta (hoitoa, joka olisi todennäköisesti voinut estää pysyvän vammautumisen).
Uskon tämän tapahtuneen siksi, koska päätutkija oli täysin tietoinen siitä, että yhden osallistujan vakava neurologinen reaktio olisi tehnyt rokotteesta liian vaarallisen lapsille. Siksi Maddieta päätettiin kaasuvalottaa, jotta hänen vammansa ei päätyisi kokeiden tuloksiin. Vielä surullisempaa tässä kaikessa on se, että Maddien kokemukset eivät olleet ainoita laatuaan. Näitä muita kokemuksia, jotka viittaavat järjestelmälliseen petokseen rokotetutkimuksissa, esiteltiin yksityiskohtaisesti tässä.
Toinen yleinen oire, jonka kontolle lääkärit sälyttävät hoidosta aiheutuneita vammoja, on ”ahdistus”. Kaksi suurinta ongelmaa tämän prosessin osalta ovat:
[Lääkäreiden] kyvyttömyys tunnustaa se, että elämää muuttava vamma aiheuttaa yleensä ahdistusta ja samoin heidän kyvyttömyytensä ymmärtää, että lääkärien kollektiivisesti harjoittama potilaiden kaasuvalotus ei ole hyväksi kenenkään mielenterveydelle.
Lääkevammat aiheuttavat usein kudosvaurioita, jotka aiheuttavat ahdistusta.
Valitettavasti hyvin harvat lääkärit tunnustavat, että hermoston vaurioituminen (joka yleisesti johtuu lääkkeiden myrkyllisyydestä) voi aiheuttaa myös psykiatrisia häiriöitä. Sen sijaan he ainoastaan tunnustavat, että psykiatrinen häiriö voi usein pahentaa neurologisia oireita, mutta he eivät myöskään ymmärrä, että on paljon harvinaisempaa, että psykiatrinen häiriö on neurologisen ongelman alkusyy.
Vastaavasti monilla yleisillä psykiatrisilla häiriöillä on orgaanisia syitä (esim. krooniset diagnosoimattomat infektiot, traumaattiset aivovammat tai ravitsemukselliset ja metaboliset puutteet). Useimmissa tapauksissa psykiatrit kuitenkin määräävät lääkkeitä potilaan oireiden perusteella (esim. olet masentunut, joten tarvitset Prozacia) sen sijaan, että tutkisivat taustalla olevaa syytä.
Uskon tämän johtuvan siitä, että edellisestä maksetaan hyvin, mutta jälkimmäisestä ei yleensä makseta eikä sitä korosteta psykiatrien koulutuksessa.
Sen lisäksi, että neurologiset vauriot aiheuttavat usein psykiatrisia komplikaatioita (esim. vaguksen toimintahäiriö aiheuttaa ahdistusta), myös muiden elinjärjestelmien vauriot voivat aiheuttaa niitä (kiinalainen lääketiede tekee erinomaista työtä näiden korrelaatioiden kartoittamisessa). Yksi parhaista esimerkeistä, joita olen nähnyt koronarokotteiden yhteydessä, liittyy sydämeen, ja olen käynyt seuraavan tyyppisiä keskusteluja toistamiseen vuodesta 2021 lähtien:
Ystävä: Minulla on ollut vakavia ahdistuskohtauksia sen jälkeen, kun sain rokotteen. Sydämeni alkaa lyödä nopeasti, ja minulla alkaa olla kipua rinnassani. Minulla ei ole ollut tätä ongelmaa aiemmin, mutta nyt kaikki saa minut ahdistumaan, ja minun on niin vaikea olla rauhallinen.MINÄ: Sinun pitäisi tutkituttaa sydämesi.
Ystävä: Mitä tarkoitat? Kaikki sanoivat minulle, että se johtuu stressistä juontuvasta ahdistuksesta.
Minä: Luota minuun, sinun on tutkitutettava sydämesi.
(Aikaa kuluu)
Ystäväni: Mistä tiesit, että minulla on sydänlihastulehdus?
Sydämen (tai vagushermon) vaurioituminen aiheuttaa usein epäsäännöllistä sykettä ja rintakipua, ja nämä sydämentykytykset aiheuttavat usein ahdistusta. Valitettavasti lääkärit kuitenkin päätyvät oireiden ilmetessä usein diagnoosin perusteella ahdistukseen, koska ahdistus laukaisee myös samat oireet, eivätkä he sitten etsi mitään muuta.
Yhteenveto:
Lääketieteen harjoittamisessa noudatetaan pääasiassa kahta mallia:
Paternalistinen malli (jossa ihmisen odotetaan luottavan kyseenalaistamatta kaikkeen, mitä lääkäri sanoo, ja noudattavan sitä).
Yhteistyöhön perustuva malli, jossa lääkäri on yhteistyökumppanisi terveyden edistämisessä.
Vaikka paternalistinen malli on ollut standardina suurimman osan allopaattisen lääketieteen historiasta, viime aikoina on alettu suosia yhteistyömallia. Tällä hetkellä monet potilaat etsivät yhteistyöhön valmiita lääkäreitä (varsinkin, kun järjestelmässä toimivat lääkärit joutuvat käyttämään niin paljon aikaa tarkistuslistojen läpikäyntiin, että aikaa potilaiden todelliseen kohtaamiseen jää vain vähän) ja markkinat palkitsevatkin taloudellisesti lääkäreitä, jotka ovat valmiita tekemään tämän muutoksen.
Keskeinen harhakäsitys, joka suurella osalla yleisöstä on lääkäreistä, on se, että olemme erehtymättömiä olentoja (mikä on keskeinen perusoletuksena paternalistisessa mallissa). Todellisuudessa laboratoriotakin taakse kurkistettaessa voidaan huomata, että kamppailemme monien samojen ongelmien kanssa kuin muutkin. Kyky aidosti tunnistaa tämä ja kohdella lääkäriä kunnioittavasti toisena ihmisolentona on yksi tehokkaimmista strategioista, joiden avulla voidaan saada alulle yhteistyöhön perustuva lääkäri – potilas -suhde.
Vaikka lääkärit joskus kaasuvalottavatkin vammautuneita potilaita itsekkäistä syistä (esimerkiksi suojellakseen Pfizerin rokotetta sen kliinisissä kokeissa tai siinä vakavasti harhaanjohtavassa uskossa, että sellainen suojaa heitä itseään oikeusjutuilta), uskon suurimman osan tapauksista johtuvan siitä, että lääkärit eivät yksinkertaisesti näe vahingon tapahtuneen. Tämän seurauksena nämä lääkärit luulevat toimivansa potilaan parhaaksi, vaikka todellisuudessa he vain kaasuvalottavat potilasta.
Yksi nykyaikamme suurimmista ongelmista on se, miten olemme menettäneet yhteyden itseemme ja muihin. Lääkärin ja potilaan välisessä suhteessa tämä yhteyden katkeaminen tekee paljon epätodennäköisemmäksi sen, että lääkäri kykenisi tunnistamaan, mitä potilaassa tapahtuu (esim. lääketieteen aiheuttaman vamman), taikka sen, että hän tuntisi olevansa pakotettu puolustamaan potilasta samaan aikaan, kun kaikki muut terveydenhuoltopalvelujen tarjoajat kaasuvalottavat häntä.
Kun ihmiset kysyvät minulta, mitkä ovat heidän parhaat vaihtoehtonsa välttääkseen kaasuvalotuksen kohteeksi joutumisen, ehdotan, että he valitsevat jonkin seuraavista vaihtoehdoista:
1) Mene lääkäriin, jolle maksat suoraan (eikä sellaiseen, joka tulee vakuutuksenkautta). Tällä liiketoimintamallilla on merkitystä, koska se pakottaa lääkärin yhteistyöhön lääkärin ja potilaan välisessä suhteessa ja ylläpitämään omaa liiketoimintaansa (kukaan ei maksa lääkärin vastaanotosta, jos häntä vain kaasuvalotetaan). Uskon vahvasti väitteeseen ”sitä saa, mistä maksaa”, ja jos käytät vain järjestelmässä toimivia lääkäreitä, jotka perustavat toimintansa vakuutusmaksujen varaan, et useinkaan saa hyvää lopputulosta.
Minulla oli esimerkiksi hiljattain potilas, joka oli mielestäni esimerkkinä tästä asiasta. Hänellä oli mielestäni suhteellisen yksinkertainen ongelma, joka oli vaikuttanut merkittävästi hänen elämäänsä 25 vuoden ajan. Kun kävin läpi hänen potilashistoriaansa, hän kertoi käyneensä tusinalla (vakuutuksien kautta toimivalla) lääkärillä, joista monet lupasivat korjata ongelmat oman erikoisalansa monimutkaisilla toimenpiteillä (toimenpiteillä, jotka eivät joko auttaneet tai vain jopa pahensivat hänen ongelmaansa).
Hänen tarinassaan silmiinpistävää oli se, että vain yksi heistä oli koskaan edes suorittanut perusteellisen arvioinnin (esim. puhunut hänen kanssaan hänen sairautensa historiasta) yrittäessään selvittää ongelman aiheuttajaa.
2) Vaikka yksityislääkärin vastaanotto on usein erinomainen investointi, monilla potilailla ei yksinkertaisesti ole siihen varaa. Tällöin ihanteellinen skenaario on löytää puskaradion kautta lääkäri, joka toimii vakuutuksien kautta ja joka on saavuttanut maineen yhteistyöpainotteisten lääkäri – potilas -suhteiden luomisessa. Valitettavasti näin suositeltuja on vaikea löytää, ja yleensä näillä lääkäreillä on täydet vastaanotot, joille on vaikea päästä.
3) Kolmas (ja usein ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto) on tehdä aloite yhteistyösuhteen luomiseksi lääkärin kanssa kunnioittavalla käytöksellä, jossa suhtaudut lääkäriin pikemminkin kanssaihmisenä kuin ”lääkärinä”.
Yleensä tämä lähestymistapa on tehokkain lääkäreiden kohdalla, jotka ovat hiljattain saaneet lääkärikoulutuksensa päätökseen (kaikki muuttuvat jäykemmiksi iän myötä, minkä lisäksi varhaisessa vaiheessa heidän vastaanottonsa eivät ole vielä täynnä), ja sellaisissa hoitoympäristöissä, joissa lääkäreiden käyntikertojen kesto on pidempi (yhteistyösuhdetta ei todellisuudessa voi rakentaa 10-15 minuutissa).
Riippumatta siitä, minkä vaihtoehdon valitset, on usein myös tärkeää toimittaa asiakirjat, jotka tukevat väitettä hoidosta johtuvan vaurion syntymistä. Tähän kuuluvat asiakirjat, joista käy ilmi aikalinja lääketieteellisen hoidon ja sen jälkeen ilmenneen vamman osalta, sekä sellainen tieteellinen kirjallisuus, joka osoittaa näiden kahden yhteyden.
Lääkärit (erityisesti nuoremmat) ovat puolestaan kaikkein vastaanottavaisimpia tarkastelemaan tätä yhteyttä, jos se esitetään rauhallisella ja harkitulla tavalla eikä vastakkainasettelulla, sillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä, myös heillä on taipumus puolustautua. Kun otetaan huomioon, miten järkyttävää kaasuvalotuksen kohteeksi joutuminen on, tällaisen asenteen ylläpitäminen voi olla kuitenkin erittäin haastavaa.
Valitettavasti tuo on kuitenkin välttämätöntä, koska lääkärit on koulutettu näkemään tällaiset vammat luonteeltaan psykologisina, ja potilaan ilmaistessa näitä täysin perusteltuja tunteitaan tilanteesta, ruokkii se usein lääkärin virheellisiä käsityksiä potilaan mielenterveydestä.
Tämä artikkeli julkaistiin alun perin Mercola.com -sivustolla, joka on loistava tietopankki ja jota olen lukenut vuosikymmeniä. Monet siellä kommentoineet totesivat myös, että heillä oli vakavia ongelmia gadoliniumin (magneettikuvauksissa yleisesti käytetty kontrastiaine) kanssa, mikä todennäköisesti aiheutti myös sen, että Maddie De Garay menetti kävelykykynsä joutuessaan sairaalaan. Koska gadolinium parantaa magneettikuvausten selkeyttä, lääkärikunta ei ole halunnut tunnustaa tämän kontrastiaineen haittoja, mikä on mielestäni varsin traagista, koska silloin magneettikuvausprosessista voitaisiin tehdä monin tavoin paljon turvallisempi. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole tapahtunut, koska gadoliniumin haittoja ei haluta ottaa huomioon. Tämä on analoginen tilanne lapsuusajan rokotusten kanssa (koska monia asioita voitaisiin tehdä lasten rokotusohjelman myrkyllisyyden vähentämiseksi), mutta tällaisten asioiden ei koskaan sallita tulevan keskusteluun, koska se jo lähtökohtaisesti edellyttäisi turvallisuusongelman olemassaolon myöntämistä.
Alkuperäinen artikkeli Substackissa: